Oli tammikuun alku ja vajaan 9kk ikäisen Venäjäntoyterrierimme Lilan kanssa odotimme kärsimättöminä muutaman päivän kuluttua alkavaa seuraavan tason agility-kurssia.

Olimme käyneet kentällä omatoimisesti muistelemassa ja treenailemassa edellisen kurssin oppeja pari päivää aikaisemmin ja iloinneet, kuinka innokas ja taitava tämä pikkuinen pikakiitäjämme onkaan.

Kuten monet pienirotuiset koirat, Lila tykkää nukkua lämpimässä ja sen lempi nukkumapaikka on sen 14-vuotiaan emäntänsä Justiinan sängyssä.
Vain kaksi kiloa painava Lila on myös kova hyppimään ja pomppimaan – se on ollut aina vähän semmoinen rämäpäisen rohkea.

Oli siis ihan tavallista, että se hyppii sängyille ja sohville – meidän tehtävä on pitää huolta että niiden edustalla on jonkinlainen matto tassujen liukastelun ehkäisemiseksi.

Eräänä tammikuisena aamuna heräsin yhtäkkiä aivan kamalan kimeään outoon ääntelyyn.
Se oli ääni jota en ollut koskaan kuullut, semmoinen vikinän ja ulinan kovaääninen sekoitus, ja kesti hetken ennen kuin tajusin että se on koira!
Ryntäsin Justiinan huoneeseen, jossa Lila ulisi vasenta etutassuaan pidellen.
Ymmärsimme heti, että nyt on jotain vialla.
Hirvittävä huoli ja epätietoisuus valtasivat heti mielen.

Lilaan sattui ilmiselvästi eikä se pystynyt liikkumaan lainkaan, Justiina itki sängyllä Lila sylissään ja minä yritin kuumeisesti miettiä, että mitä nyt tehdään.
Oli viikonloppu ja aamu, joten kaikki eläinlääkäriasemat olivat kiinni.

Piti odotella tunti, ennen kuin päivystys aukesi, ja pääsin soittamaan ja kysymään neuvoa.
Lähdimme sitten käymään päivystyksessä, jossa Lila sai asianmukaiset kipulääkkeet ja tylyn tuomion: luultavasti etutassun kyynärluu on murtunut.
Jalkaa ei kuitenkaan kuvattu, koska ortopediä ei ollut päivystämässä eikä sille viikonloppuna voitaisi muuta tehdä kuin lähinnä lievittää kipua.

Eläinlääkärin mukaan tulisi ensitilassa varata aika ortopedille maanantaina, joka kuitenkin haluaisi kuvata jalan.
Etutassuun laitettiin lasta ja side, saimme mukaamme kipulääkkeet ja ei muuta kuin kotiin lepäämään ja nukkumaan.

Viikonloppu oli tuskallinen.

Olimme epätietoisia, että olisiko luu todella voinut murtua.
Toisaalta Lilalla oli todella kovat kivut ja päivystävä eläinlääkärikin epäili murtumaa.
Hoivasimme koiraa kotona, nostimme sen välillä paperille pissille tai veimme hellästi ulos. Se ei juuri halunnut liikkua, mutta oli tarkkaavainen ja kiinnostunut ympäristöstään.

Yritimme myös ymmärtää, miten Lila oli jalkansa loukannut.
Herättyään Justiina oli vain nähnyt sen sängyn päädyssä istumassa.
Jostain syystä sinä aamuna sängystä lähtiessään
Lila oli joko omituisesti tippunut sängystä, takertunut kenties peiton mutkaan tai muuten vaan epäonnisesti tullut alas hypätessään.
Oli miten oli, kyseessä oli siis kertakaikkisen huono tuuri, sillä sänky oli matala – matalampi kuin vaikkapa sohva jonne Lila hyppi satoja kertoja päivittäin.

Maanantai aamuna sitten pääsimme soittamaan Kuopion Eläinlääkärikeskukseen ja saimme samalle päivälle ajan ortopedille.
Jalka kuvattiin ja röntgen vahvisti, että etutassun kyynär- ja värttinäluut olivat poikki ja jalka olisi syytä leikata.
Saimme hinta-arvion leikkauksesta, ja Lila leikattiin saman tien.

Kyynärluuhun asennettiin metallinpala, joka on kiinni kuudella pienen pienellä ruuvilla.
Sitten jalka kipsattiin.
Saimme hyvät kotiohjeet ja paranemisprosessi pääsi alkamaan.

Seuraava kuukausi oli aikamoista Lilan hoitamista, mutta oli ilahduttavaa nähdä kuinka nopeasti jalka lopulta lähti paranemaan ja kuinka urheasti Lila kipsinkin kanssa pyrki olemaan oma leikkisä itsensä.
Kipsi käytiin vaihtamassa ja keventämässä aluksi viikoittain.
Samalla saimme aina päivityksen siitä, että paraneminen etenee hyvin ja uudet ohjeet kotihoitoon.

Lopulta kipsi poistettiin vajaan kolmen viikon kuluttua leikkauksesta ja Lila sai kaulurin, jotta ei nuolisi eikä purisi leikkausarpea.
Aluksi se piti kauluria koko ajan, mutta vähitellen aloimme ottaa sen pois ulkoilun tai lyhyiden leikkihetkien ajaksi.
Pikku hiljaa se unohti arven ja kauluristakin saatoimme luopua.
Metallinpala päätettiin jättää paikoilleen, sillä sen poistaminen vaatisi uutta leikkausta ja olisi joka tapauksessa riski näin hentojen luiden ollessa kyseessä.

Rajumpia leikkejä toisen koiramme, Yorkshirenterrieri Pimun kanssa piti aluksi hieman hillitä ja ulkoilutimme Lilaa kolmisen kuukautta vain hihnassa.
Portaisiin sitä ei päästetty, mutta eipä se kyllä niihin halunnutkaan mennä.
Sitä uitettiin päivittäin kotona ammeessa jalan lihasten vahvistamiseksi ja verenkierron parantamiseksi.
Jälkitarkastus, jossa etutassu kuvattiin, varmisti että luutuminen on edennyt erinomaisesti.
Olimme niin iloisia!
Aloimme jo suunnitella agility-harrastukseen palaamista ja pitää Lilaa ulkona välillä irti – elämä alkoi siis palata entisiin uomiinsa.

Sitten tuli vähän takapakkia

Eräänä iltana, jo nukkumassa ollessaan, molemmat koirat ryntäsivät yläkerrasta yhtäkkiä portaisiin kuultuaan outoja ääniä alakerrasta.
Seurauksena Lila uikutti ja piteli taas tassuaan.
Ei auttanut muu kuin taas aamulla varata aika jalan leikanneelle Sinikalle ja mennä kuvauttamaan jalka.

Uutta murtumaa ei onneksi todettu, mutta pienempi kyynärluu, johon metallia ei voitu asentaa, oli aiemmasta kohdasta uudelleen poikki.
Jalkaan laitettiin side viideksi päiväksi.
Kipulääkettä ei enää annettu, jotta Lila oppisi varomaan ja olemaan esimerkiksi ryntäämättä päättömästi portaisiin.
Toitsulla kyynärluu on lähes neulanohut, eikä se itse asiassa vaikuta koiran liikkumiseen juuri mitenkään.

Lila liikkui aluksi kolmella jalalla, mutta muuten se ei vaikuttanut erityisen kipeältä.
Sohvalle se onnistui kolmellakin jalalla hyppäämään entiseen malliin!
Nyt kolmen viikon jälkeen se juoksee ja leikkii taas ihan niin kuin ennenkin.
Lila täytti juuri vuoden ja sillä on varmasti monta iloista, energistä ja aktiivista vuotta edessä.
Ehkäpä tämä prosessi on myös sille opettanut hieman itsehillintää ja varovaisuutta.

Kiitos Sinikalle erinomaisesta hoidosta sekä koko Kuopion Eläinlääkärikeskukselle tuesta ja hellästä huolenpidosta!

Johanna Tuukkanen perheineen