Oli lokakuinen lauantai-ilta.
Norjanharmaalla alkoivat supistukset ja koira tepasteli levottomana ympäri huoneita.
Koira oli ensisynnyttäjä, mutta vaistonvaraisesti se hakeutui pentulaatikkoon juuri oikealla hetkellä.
Pienten ponnistusten jälkeen syntyi ensimmäinen pentu.
Emä nuoli pennun puhtaaksi,osasi hoitaa juuri niinkun oli tarkoitettu.
Kohta syntyi toinen ja kolmaskin pentu.
Pentulaatikon vieressä valotun yön jälkeen pienet unet maistuivat niin emälle, kun omistajillekin.

Aamulla ihmetys oli suuri, kun emän supistukset jatkuivat ja maailmaan syntyi vielä neljäskin pikkuinen.

Sunnuntaipäivän mittaan koira edelleen ponnisteli välillä ja ulkotutkimuksessa tunsin pieniä liikkeitä.
Yksi enkelipentu syntyi pihamaalle pissireissulla.

Lopulta pyysimme ohiajanutta eläinlääkäriä tutkimaan emän synnytyskanavan, ja hän totesi ettei pentuja ollut enää kohdussa.

Minua jäi kuitenkin häiritsemään nuo pienen pienet liikkeet, olinhan tehnyt odottavien äitien kanssa töitä neuvolassa ja ulkotutkimusten teko ihmisille oli tuttua hommaa.

Emä kuitenkin söi, nukkui, ulosti ja pissasi normaalisti, joten luotimme eläinlääkärin sanomaan.

Maanantaiaamu koitti ja edelleen emä ponnisteli välillä.
Tuolloin otin yhteyttä KEK:iin ja ultrassa todettiin, että kohtuun on jäänyt vielä useampi pentu.

Emä nukutettiin pikaisesti ja vietiin sektioon.
Sektiossa selvisi,että kohdussa oli kolme pentua, joista yksi oli jäänyt synnytyskanavaan jumiin.
Muistan elävästi, kun istuin odotusaulassa kuin synnytyksessä odottava isä ja käsiini tuotiin kaksi pientä pentua pyyhkeen sisällä ja sanottiin ”Hiero nuita”.
Toinen pennuista oli pientäkin pienempi.

En tuolloin voinut vielä arvata miten tärkeä ja rakas kyseisestä pennusta minulle vielä tulisi.
Yllättävä synnytysreissu venyi pitkäksi.

Minulla ei ollut mitään välineitä pentujen kotiintuomiseksi, joten isäni saapui kiireesti paikalle.
Hän oli ottanut kotoa mukaansa kylmälaatikon ja ensimmäisen kylpypyyhkeen, naulakosta oman pyyhkeensä, joka käsiin sattui.
Auto oli puhaltanut lämmintä ilmaa kylmälaukkuun koko ajomatkan, että pennuilla oli mahdollisimman lämmin paikka matkustaa uuteen kotiin.

Kotona pienin pentu ei osannut syödä nisältä maitoa.
Korvike ja millin ruisku pelastivat tilanteen.
En uskonut, että pieni olisi selvinnyt edes ensimmäisestä yöstään.
Siskollani olikin vuosia puhelimessaan tallessa tekstiviesti, jossa luki ”Myyrä hengissä!”.

Lopulta vajaa vuorokausi viimeisten pentujen syntymän jälkeen ”au-pariksi” apuun rientänyt ystäväni laittoi minulle töihin viestin, että ”Myyrä syö tissiltä”.
Tuosta alkoi minun ja ”Myyrän”, eli Nadan, unohtumaton yhteiselo.

Nadan jäi kooltaan hyvin pieneksi.
Lisäksi Nadalla oli luovutusiässä purentavika, joten häntä ei voinut luovuttaa eteenpäin.
Toisaalta niin unohtumattoman alun jälkeen Nadasta olisi ollut vaikea luopuakin.

Nada muutti noin 11 kuukauden iässä kanssani kerrostaloon ja sopeutui sinne hämmästyttävän hyvin.
Meistä tuli tiivis tiimi, mikä ei koskaan pettänyt!

Nada ilostutti, mutta myös huolestutti minua lukemattomat kerrat.
Lyhyen kaupunkielämän jälkeen muutimme maalle.
Kävimme hirvimetsällä ja pieni, vain noin 13kg painava, Nada-koira näytti sisukkuutensa hienosti.
Useampi hirvi kaatui, mutta Nadan ääniyliherkkyys johti siihen, että lopulta tyydyimme haukkumaan hirviä ilman laukauksia.

Nadan ollessa noin 5-vuotias jouduttiin Nadan häntä amputoimaan tulehtuneen rasvapatin vuoksi.
Pikkuinen pärjäsi hyvin lyhyen antennihäntänsä kanssa, ja oli entistäkin suloisemman näköinen.

Vuonna 2015, tarkemmin 28.5., Nada alkoi yllättäin ontumaan oikeaa etutassuaan.
Kipulääkekuurien, antibioottikuurien, röntgenkuvien, nivellääkeinjektioiden, kortisonipistosten, hermoratahierontojen, seitsemän eri lääkärikäynnin, kuuden eri diagnoosiepäilyn ja loputtoman huolen ja itkun jälkeen 11.9. Nada leikattiin, kun lapaluun päälle oli kehittynyt turvotusta.
Leikkaus ei kestänyt pitkään.
Noin 15 minuuttia leikkauksen alkamisen jälkeen KEK:n Pekka soitti ja kertoi, että ilmeisesti lapaluun alta lähtenyt syöpäkasvain oli pureutunut Nadan lapaluuhun ja etäpesäkkeitä oli myös varmasti, sillä kainalon imusolmukkeet olivat turvonneet.

Itse olin jo ennalta aavistanut tilanteen ja pyytänytPekalta, että jos tilanne näyttää pahalle, niin Pekka lisää vain unilääkettä.
Pekka oli toiminut tahtoni mukaisesti ja haimme Nadan kauniisti peiteltynä viimeiselle matkalleen mökille.
Lämmin syyskuun päivä oli kaunis hetki laskea rakastakin rakkaampi ystävä haudanlepoon laulaen ”jos joskus syliin mustan maan mä sua joudun kantamaan, niin minä sinua vaan…”.

Hautaan laskettiin mukaan Nadan itsensä kanssa jo edellisenä iltana valitut lelut: aktivointilelu, pieni koiralelu ja puoliksi syöty puruluu.

Suuri huoli vaihtui suureksi suruksi, mutta myös toisaalta helpotukseksi, sillä tiesin, ettei ystävään enää koske.
Nadasta jäi ihanat muistot.
Nada oli minulle todella rakas.
Yhteinen, hieman vajaa 6 vuotta kestänyt matkamme tuntui aivan liian lyhyelle.

Kiitokset KEK:n sydämelliselle henkilökunnalle Nadan hoidosta, ja niin nätistä tavasta kohdella menehtynyttä lemmikkiä, sekä kohdata myös lemmikin omistaja.
Teette arvokasta työtä täydellä sydämellä.

Erityisesti: Kiitos Nada! En unohda sinua koskaan ❤