01 touko Ragnar kissan olkalihaksen repeämä

Oli joulukuu, lunta ja pimeää ja kissa karkuteillä.
Juoksin pitkin maita ja mantuja etsimässä ja huhuilemassa tuloksetta.
Kävi aura-auto ja muitakin autoja oli liikenteessä.
Hätä oli suuri.

Vihdoin myöhään illalla kissani saapui kotiin, mutta kauhukseni kolmella jalalla, oikeaa etutassua kannatellen!

Oli lauantai, mietin jotta jalka olisi vain revähtänyt ja päätin seurata tilannetta.

Maanantaihin mennessä jalan kunto ei ollut parantunut, kissa kulki yhä kolmella jalalla, joten tuli lähtö eläinlääkäriin.

Eläinlääkärissä selvisi röntgen kuvista että kyynärluun päästä oli luunpala irti, myös ojentajan lihakset olivat rutussa.

Kissa oli saanut kovan tylpän iskun kyynärpäähän, ulkoisia vaurioita ei ollut, mutta sisäiset vauriot valtavat.
Kissa leikattiin välittömästi.

Itkua turskien kotiin odottamaan että voisin hakea kissani kotiin.

No, kotiin palattuamme alkoi heräily, kissa sätki kuin kala kuivalla maalla, kauhuissaan, kivuissaan, kipsi jalassa.
Yläpystyä toiselta kyljeltä toiselle.

Oli siinä ihmisellä avuton olo!

Keräsin kaikki talon tyynyt, laitoin niitä kissan ympärille ja alle ja asetuin itsekin sinne nukkumaan.

Aamu valkeni ja kipulääkkeiden avulla kissakin rauhoittui.
Vielä jouduin lääkäriltä lisä kipulääkettä pyytämään.

Kipsi tulisi vaihtaa aina viikon välein ja tämä ensimmäinen viikko oli hyvin raskas.
Kissa oli hyvin raivoissaan, repi kipsiä minkä ehti ja itsekin olin hyvin väsynyt.
Öitä ei nukuttu.
Tein olohuoneesta turvallisen, missä kisu ei pääse hyppimään edes sohvalle eikä muutenkaan telomaan itseään.
Ja eittämättä oli selvää että itsekin siellä päiväni ja yöni vietin.
Vessa käynnit oli hankalia, kissaa piti tukea jotta pystyssä pysyisi laatikollaan ja ettei alkaisi pissiään peittämään, kipsi kun ei saanut kastua.

Vihdoin koitti seuraava maanantai ja oli kipsin vaihto aika.
Saisin tulla kissani hakemaan iltapäivällä.
Takaisin mentyäni sain kuulla jotta oli jouduttu tekemään uusinta leikkaus, luu oli irronnut, samoin lihakset.
Jalat petti ja itku tuli.
Taas kotiin jännittämään millä mielellä nyt herätään.

Kyselin myös olisiko jotain rauhoittavaa lääkettä kissalle, onhan hän kuitenkin pentu, vain yksi vuotias.
Nyt menikin heräily huomattavasti rauhallisemmin ja kun kissa sai alkaa syödä, alkoi myös Zylkenen syönti.
Ja voi että, aivan eri kissa!
Rauhoittava auttoi ja maistui, nyt saatiin yötkin nukuttua.

Viikon päästä taas jännittyneenä odotettiin röntgen kuvia ja kaikki hyvin, nyt voi paraneminen todella alkaa, voi sitä onnen määrää!

Kipsi oli yhteensä 4 viikkoa jalassa.

Elämä keskittyi pelkästään olohuoneessa oleiluun, niin kissalla kuin emännälläkin.

Vihdoin saatiin kipsi pois, mutta nyt vasta täytyikin olla varovainen.
Ei saa hyppiä eikä riehua.

Kissa oli onnellinen ja alkoi taas kehräämään, taisin hieman kehrätä itsekin.

Parin kuukauden päästä tapaturmasta päätin että ehkä olisi jo aika tavata talon kaksi muuta kissaa.
Kävely kun sujui jo huomattavasti paremmin, yhä liikkasi mutta ei niin paljon.

Ja voi sitä ilon ja onnen määrää, en tiennytkään että kissat voi toistaan niin kaivata ja rakastaa.
Oli leikkiä, juoksentelua ja toistensa hoivaamista.
Ja mamma sydän syrjällään vahtimassa ettei leikki mene liian rajuksi.
Monesti saikin toppuutella.
Ja vihdoin ja viimein pääsin itsekin omaan sänkyyn nukkumaan.
Oli ilon ja onnen päivä.

Elämä jatkuu yhä varoen ja toivoen että leikkaus pitää.

Menee 6-12 kuukautta että jalka täysin kunnossa ja saa täyden vapauden riehua, hyppiä ja pomppia.
Pelko kuitenkin on olemassa tuon paranemisen ajan, jos nyt jotain sattuu, ei enää ole muuta vaihtoehtoa kuin jalan amputaatio!
Ja sitähän me ei haluta, eihän.